Niiskuneiti

Hyviä kesiä kaikille. Mulla on ollut tänään ensimmäinen, ja mahdollisesti viimeinen, auringossa löllimis -päivä tänä kesänä ja oon hyvillä mielin. Kesäinen on myös esittelyn asukokonaisuus, sillä mummohtavaa kukkakuosia olisi tällä kertaa näytillä. Viime lauantainen UFF:in euron päivä osoittautui taas hypetyksensä arvoiseksi, kun tummansininen silkkipaita löytyi eräästä rekistä roikkumasta. Lämpimänsävyiset kukat ovat nappikuosi näihin kesäisiin keleihin.

Mutta mitä otsikkoon tulee, katsokaahan mitä nilkoissa killuu? Kämp Gallerian kiertokävelyltä lähti extempore-ostoksena mukaan kultaiset nilkkarenkaat. Sinänsä niiskuneitimäisyyttä vähentää se, että pujotin renkaat molempiin nilkkoihin.

Sortsien ja paidan yhdistäminen osoittautui siitä hankalaksi, että paidan roikkuessa sellaisenaan, peittyivät sortsit kokonaan. Ja niin kesäinen en kuitenkaan tahtonut olla. Tähän tietysti olisi ollut hyvänä ratkaisuna pidemmät pöksyt, mutta usein suosin enemmän paidan sullomista housuihin. Paita oli kuitenkin leikattu niin, että etuhalkion lisäksi myös molemmilla sivuilla oli halkiot, muodostaen ikään kuin neljä kangaspalasta. Tungin sitten oikeanpuoleisen "etuhelman" taskuun ja muut roikkuivat miten sattuivat. Kun pieni farkkupalanen vilahteli, niin ainakin selväksi tuli, että jotain vaatteentapaista sieltä paidan alta löytyy.

Näihin nilkkakahleisiin ja kesäisiin tunnelmiin päätämme tänään. Olen suuresti iloinnut kommenteistanne viime aikoina, ja ollut ylpeä Jannen paranevista valokuvaustaidoista. Onni on oma hovikuvaaja.

Henriikka

paita/UFF, sortsit/leikattu Leviksistä, kengät/kirppis, korvikset/Glitter, nilkkarenkaat/H&M

About confidence

Inhoan joskus muotimaailmaa. Itse asiassa hyvin usein. Kaikki on niin vakavaa ja ryppyotsaista (ja ne rypyt tietenkin sitten joko kiristellään leikkauksilla pois tai siloitellaan ihmekosmetiikalla) ja kilpailuhenki on ankaraa ja armotonta. Tietenkin voisin olla seuraamatta moista touhua, mutta samaan aikaan olen täysin tyylimaailman lumoissa: klikkailen muotiviikkojen kuvia aukia hakien inspiraatiota ja intoilua omiin vaatekokeiluihini, luen lehdistä huippumallien elämäntarinoita ja vaikka tälläinen kirppishai olenkin, niin on kiinnostavaa tietää mikä on trendien aallonharjalla. Olen kuitenkin usein perin kyllästynyt muotinäytösten, editoriaalien ja muotimeininkien ulkoiseen habitukseen: mallit kulkevat lavalla vakavina, elleivät jopa vihaisen näköisinä, ja itse pidätän hengitystä ettei vain kukaan kompuroisi ja nolaisi itseään kaikkien nähden. Toisaalta toivon, että joku tekisi niin. Olisi hienoa nähdä, kuinka malli ja yleisö reagoisi.

(suurempana täältä)

Tämän kummastelun ja turhautumisen johdosta halusin jakaa teille myös videon, jonka linkin tänään vastaanotin. Tästä tuli ehdottoman hyvälle tuulelle. Totta kai muotimaailmassa saa vallita omat sääntönsä ja kuvionsa, mutta itse toivoisin välillä enemmänkin jotain tämän videon kaltaista (kuten myös lisää tummaihoisia tai esimerkiksi intialaisia tai aasialaisia malleja). Hymyä, hyväntuulisuutta ja ennen kaikkea itseluottamusta. Eikä ihme, että sitä tässä videolla tosiaan tarjoillaan, sillä kyse on Vilan Confidence is not for sale -kampanjan mainospätkä. Kampanjan tarkoituksena on välittää sanomaa uskosta itseensä sekä siihen, mitä todella on. Kuinka moni pystyisi totaalisen kaatumisen jälkeen punastelematta nappaamaan kengät kainaloon ja poseeraamaan kuin ei mitään?

Karrikoidun muotimaailman vastalääkkeenä toimimisen lisäksi video sai pohtimaan myös omaa itseluottamusta. Olisinko itse se, joka juoksisi vollottaen takahuoneeseen pyrstölleen pyllähtämisen jälkeen? Mahdollisesti. Onneksi vastaavanlaista tilanetta ei itseni tarvitse kovinkaan tosissaan puida. Minua tuskin tullaan näkemään muotinäytöksissä: ei tällä pituudella, ei tällä bootylla. Mutta yleisellä tasolla itsevarmuus on puhutteleva aihe. Ja jos käsitellään erityisesti tyyliä, niin itselleni vaatteet luovat suurelta osaltaan varmuuttani (tai epävarmuuttani). Pari viikkoa sitten seilatessani housuhameessa, en uskaltanut miltei nostaa katsettani maasta, kun taas kultaisessa paidassa hykertelin ja  jopa poseerasin leuka pystyssä. Tiedostan ettei kroppani, tyylini, persoonani tai olemukseni ole lähellekään virheetön, mutta ideaali olisi kuitenkin viihtyä siinä. Kaikkihan meistä on loppujen lopuksi aika kelpo paketteja. Vilan kampanjankin idea on välittää, että he haluavat luoda vaatteillaan luonnollisen jatkumon ihmisen omalle tyylille. Että kukin voisi kokea myöhemmin kadulla samaa itseluottamusta, kuin peilin edessä pukuhuoneessa, kun unelmien vaate on löytynyt. 

Toivoisin muotimaailmaan vähän enemmän armoa, huumoria ja hymyä, joka voisi ehkä samalla nostattaa kuluttajien (niin kuin minun!) itsevarmuutta ja uskallusta. Kovin sitä olen itsekin median vietävänä ja syötävänä. Uskallan väittää, varautuen pöyristyneisiin katseisiin ja vastaväitteisiin, ettei muoti ole elämän tärkein asia. Uskallan myös väittää, että itseluottamus on tärkeää. Usein sen vahvistuminen lähtee itselleen nauramisesta. Hahaha. Hahahaha. Once again: hahah.

Henriikka

kuvat: http://hasbymcblue.blogspot.fi

10 sekuntia täydellistä pipoa

Rakastan pipoja. Rakastan myös tanssileffoja. Vain yhden voin kuitenkin katsoa useitakin kertoja jopa erään naurettavan syyn varjolla: kyseisessä tanssileffassa nähdään maailman täydellisin pipo. Kyllä, tämä pipo esiintyy elokuvassa noin 10 sekuntin ajan leffan loppupuolella. Kyseessä on siis Step Up 3, ja hävettää myöntää, että olen katsonut sen muutaman kerran pipo motivaationani. 

Yritin iltapäivästä etsiä tästä piposta kuvaa melkein tunnin verran. Googletin kaikilla mahdollisilla hakusanoilla leffan ja näyttelijöiden oikeista sekä roolinimistä hip hop -termistöön. Ei onnistunut. Ilmeisesti meitä ei ole montaa, jotka pitävät tätä vaaleanruskeaa, löysähköä pipoa leffan tärkeimpänä asiana. Saatte luvan antaa minulle propsit siitä, että kaiken vaivannäön jälkeen laitoin nauhan pyörimään, etsin oikean kohdan ja räpsin itse kuvat. Tässä näette:

Sooooo pööfekt! Sopivan löysä, ei lanaa hiuksia, eikä jää kummalliseksi ulokkeeksi törröttämään takaraivolle. Näin Step Up kolmosen ensi kerran elokuvateatterissa muutama vuosi sitten. Sen jälkeen olen elänyt tuskallisessa kierteessä löytää samanmoinen kympin pipo. Kerran jo meinasin riemuita, kun Dropin:stä löytyi tämä Carharttin pipo. Mutta nuolasin ennen kuin tipahti, sillä ei se vetänyt vertoja orginaalille. Malli oli liian suikula (tässä välissä paljastan nolona, että yritin jopa venyttää tuota laittamalla usean päivän ajaksi sen sisälle koripallon, ei auttanut kuin hetkellisesti).

Step Upin näyttelijättärellä taitaa myös olla suht pieni pää. Oma ongelmani on, että pääni on L-kokoinen, ja osa löysäksi tarkoitetuista pipoista eivät sitten olekaan päässäni niin kovin löysiä. Mutta pysyn sinnikkäänä, vielä joskus löydän sen minua odottavan löllykän. Siihen saakka tyydyn inspiroitumaan leffapipon lisäksi esimerkiksi hehkuttamastani NYane-blogista löytyvistä maukkaista pipokuvista.

Nyt salad, minttupuffet ja leffa. Mutta tällä kertaa ei tanssia, vaan oksettavaa indierakkautta:

"Tavattuaan sattumalta toisensa punk-klubilla, Nick ja Norah lähtevät matkalle New Yorkin indie rock -sceneen etsimään legendaarisen bändin salaista keikkaa, mutta päätyvät löytämään toisensa."

Oh no, ei olisi pitänyt lukea takakantta. Vaikuttaa surkealta.

Henriikka

Ps. Olen ollut surkea kommenttivastaaja. Anteeksi. Haluan vastata ajatuksella, malttakaa. Huomenna parannan tapani. 

Turvaliivi

Eräänä kauniina lauantai-aamuna kävelin Vallilaan, Valtterin kirpputorille tavalliseen tapaani. En kuitenkaan osannut aavistaa, että ulkotorilta, kirppiksen peränurkasta tulisin löytämään mitä ihanimman farkkuliivin. Niin kuitenkin kävi. Rekissä roikkui liivi vaaleaa farkkua ja valkaisutahrat koristivat sitä kauttaaltaan. Selkämykseen oli maalattu Neitsyt Maria sädekehä päänsä ympärillä. Tämä on pian minun, kelailin.

"Paljonko tämä liivi maksaa?"

"Hmm, olisko vaikka 3 euroa?"

"No, olis todellakin! Otan tämän."

"Maalasin sen kuvan itse."

"Mitä ihmettä?! Oot maalannut hullun tarkasti pensselillä ikonin farkkuliivin selkään hirveällä vaivalla ja nyt myyt sen kolmella eurolla pois?"

"Joo."

"Miksi kummassa?"

"Tykkään myydä vaatteita halvalla, jos ne sopii ostajalle tosi hyvin."

"Ja minä pidän sellaisista myyjistä, jotka tekee niin."

Farkun kanssa farkkua, sehän tässä nyt on ollut aika lailla kesäni teema. Toista suosikkia, kultaa, en kuitenkaan unohtanut myöskään, sillä pienten nappikorvisten lisäksi jalkaani laitoin kultaiset converset. Kevyimmät kengät juosta ja kävellä, alkavat myös nöyrtyä kulumisen myötä pikkuisen. Sain nämä ystävälaumalta yo-lahjaksi. Ja jos Maria-liivi ei ollut riittävän hipsteri, niin lisäsin panoksiani nostamalla egolasit silmien eteen. 0-tehoiset löytyivät keväällä Puu-Vallilan pihakirpputorilta. Kainalossa kulki varmuuden varuiksi sähkönsininen neuletakki, jos helle vaihtuisi myrskyksi. Onneksi ei.

Eikö tätä voisi kutsua yhtä lailla turvaliiviksi? Olenkohan jotenkin spesiaalisti suojassa nyt?

Nauttikaa auringosta, jeejee! Minäkin, kuten suklaapuolukoista ja uusimmasta Ellestä myös.

Henriikka

liivi, sortsit, lasit, neule/Kirppis, toppi/Gina Tricot, kengät/Converse

Wool and the Gang in Finland

Hyvää iltaa, mitä mainioin lukijasakki. Marraskuun alkupuolella hehkutin täällä bongaamaani (maailman siisteintä) yritystä nimeltä Wool and the Gang. Sveitsiläinen yritys jakaa maailmalle letkeetä ja perinteitä tyylikkäästi soveltavaa aatemaailmaansa neulomispakettien kautta. Ulkoasuiltaan kauniit Do it yourself -pakkaukset ovat Wool and the Gangin pohja: neulontapaketteja löytyy aloittelijasta kokoneempiin sukankutojiin. Näiden lisäksi tarjolla on myös valmiita neuletuotteita. Eikä mitään virttyneitä villahousuja, vaan kauniin värisiä, laadukkaita ja mallitkin on nostettu iäisyydestä tähän maailman aikaan.

Tämä innostumisen jälkeen ei ollut ihme, että hyrisin mielissäni kuullessani, että nyt näitä tuotteita myydään myös rakkaasta kotimaastamme käsin. The Crazy Alpaca -nimeä kantava nettipulju on aloittanut toimintansa ja kuvailee itseään seuraavin sanoin: "The Crazy Alpaca tuo uusia inspiroivia konsepteja läheltä ja kaukaa. Tavoitteemme on tukea luovuutta, kädentaitoja ja designia. Tuotteemme ovat korkealaatuisia, yksilöllisiä ja värikkäitä." 

Kaksi hyvää yhdessä, sillä The Crazy Alpaca keskittyy tänä kesänä juuri Wool and the Gangin tuotteiden myymiseen. Näissä kuvissa näette päälläni Tala Tank Topin, jonka CA postitti minulle Golden Yellown värisenä. Tämä tuote on Wool and The Gangin klassikko ja "tunnari tuote". Kuinka monelle entuudestaan tuttu?

Kiertelimme kaartelimme ystäväni Aapon ja hänen kameransa kanssa ympäri Helsinkiä ja yritimme saada onnistuneita otoksia teemalla: Wool and the Gang Suomessa. Aleksanterinkatu, Hakaniemen satama, Tuomiokirkko ja Senaatintori, sekä legendaarinen Helsingin rautatieasema. Vettä tuli taivaan täydeltä, mutta ainakin oli kirkon portaat kerrankin tyhjät kuvattaviksi. Yritin myös yhdistellä neuletoppia eri tavoin. Eri väreillä ja erilaisilla materiaaleilla topista sai huomattavan erilaisia kokonaisuuksia. Siinä missä vaaleanpunaisiin farkkuihin yhdistettynä toppi näytti suhteellisen hipiltä ja hopilta, niin valkoisen tyllihameen kanssa se oli herkkä ja melkein maalaisromanttinen. Mustana, valkoisena tai harmaana toppi olisi jo toimistokelpoinen.

Kyselin vähän The Crazy Alpacan taustatiimiltä, että millaiseen suuntaan yritys pyrkii. Tällä hetkellä panostus on Wool and The Gang:issa mutta jatkossa ajatus on laajentaa valikoimaa muilla tyylillisesti sopivilla, korkealaatuisilla ja pääosin käsintehdyillä design tuotteilla muotiin ja asusteisiin liittyen. Sounds good. Tällä hetkellä neulebrändin lisäksi nettikaupassa myydään hollantilaisen korusuunnittelijan koruja "made by lennebelle". Itse ainakin pidän hyvänä, että kotimaisen lisäksi myös ulkomainen käsityö ja design tuodaan helposti ulottuville kotimaisen kaupan myötä.

Haluan kuulua tälläiseen letkeään kelkkaan, neulomista ja sympatiaa. Keltainen neuletoppi päälläkin tuli sellainen olo, että elämä rullaa. Mutta osaisinko itse neuloa nätisti? Harkitsen vahvasti, että tilaisin diy-kitin ja yrittäisin itse vääntää jonkun tuotteen valmiiksi. Nyt olisi CA:n summer saletkin. Tai ehkä tilaisin topin rinnalle vielä tuollaisen raitaneuleen syksyä varten. Tai lankarullia? Ihan vaan sellaisinaan sisustuselementeiksi. Joka tapauksessa tsemppiä uuteen bisnekseen The Crazy Alpaca, pidän peukkuja.

Henriikka

Kuvat: Aapo Jämsén

Kaikissa asuissa: Tala Tank top (Golden Yellow)/Wool and the Gang

1. asu: musta toppi/Gina Tricot, vaaleanpunaiset housut, kengät, koru & kangaskassi/kirppis

2. asu: valkoinen toppi/Gina Tricot, farkkusortsit/isän vanhat, farkkutakki & kengät/kirppis

3. asu: valkoinen toppi/Gina Tricot, tyllihame/Taiwanin tuliainen, sateenvarjo teiltä tuntemattomilta (kuten myös jalkaterän muumilaastari)

4. asu: musta toppi/Gina Tricot, leopardihousut/Zara, kengät & reppu, kirppis

Koruverkko

Kaikista koruista useimmin käyttämäni ovat ylivoimaisesti korvakorut: kultaiset, hopeat, kuparit, napit, roikkuvat, helmiäiset, klipsit, rusetit, luiset, puiset, muoviset, graafiset, pehmeät, överit, sulavat, juhlalliset, kauniit, koreat, leikkisät... Omistan lukuisia korvispareja. Tiedän myös, mistä olen innostukseni perinyt, sillä en ole kauas pudonnut omena. Äitini on säilyttänyt lapsuudestani saakka kymmeniä pareja purkeissa ja purnukoissa. Lapsuuteni lempparit äidin korviksista olivat puiset papukaijat ja mustat höyhentupsut. 

Muutama kuukausi sitten katsoin äidin korutelineitä. Ne olivat suoraan sanottuna ruuhkaantuneet. Koruja oli aivan liikaa ja tarvittiin selkeästi uutta ratkaisua. ”Mitäs jos äiti laitettaisiin korusi kanahäkin verkkoon roikkumaan?” Sain kummeksuvia katseita, mutta selitykseni jälkeen idea avautui. 

Alkuviikon vietin vanhempieni luona ja kappas kummaa, siellähän ne korvikset roikkuivat metalliverkossa. Rautakaupasta hankittu verkkopalanen on kuin korviksille tehty. Alkuperäinen ja edelleen kytevä idea ja tarkoitus on hankkia verkolle vielä kauniit kehykset, jotta korusysteemi olisi kuin taulu. Verkkopala odottelee kuitenkin edelleen mieluisia kehyksiä. Tärkeintä on, että projekti on saatu käyntiin. Ja mikä parasta, korvakorut ovat kauniissa järjestyksessä ja ruuhka laantunut. Nappikorvikset toki tarvitsevat vielä purkkia, mutta suurin soppa on selvitetty.

 

Suurin aivotyö käydään kuitenkin oman pääni sisällä, millaisen järjestelmän kehittäisin omalle kasvavalle korviskokoelmalle? 

Henriikka 

Ps. Kaiken juhlahumun keskellä viime perjantaina jäi ihan huomioimatta, että silloinhan vietettiin aamukahvilla-blogin 1-vuotispäivää. Tästä se silloin lähti. Onnea ja kiitoksia!

GOLD GOLD

Tein elämäni kirppislöydön Valtterin kirpputorilta: vanha, englantilainen soittokunnan takki. Teetetty jollekin muulle, mutta Luojan kiitos, hän on ollut aika lailla kokoiseni. Janne sanoi Jacksoniksi, appeni kysyi nähdessään henkarissa roikkuvan takin, että käytänkö minä sitä oikeasti. Yes, I do. Yes, I will. Ja kun en käytä, niin voin ripustaa seinälle. Ehkä opettelen soittamaan marssirumpuakin tämän takin vuoksi.

Tässä takissa minun oli myös kunnia tulla kuvatuksi hivenen spesiaalimmin. Kuvat ovat ottaneet Alexander Lazarevski, jonka kotisivut löytyvät täältä. Tämä mahtoi olla ensimmäinen kerta, kun poseerasin tuntemattoman kameralle, jos en aivan väärin muista. Kokemus oli mitä parhain, ja toivottavasti myös kuvat miellyttävät. Ja etenkin takki, wooow!

Tiistai, vapaapäivä. Ehkä puen sen kunniaksi oranssia ja kultaa.

Henriikka

takki/kirpputori, toppi/Gina Tricot, farkut/Levis, kengät/Vagabond

Kuvat: Alexander Lazarevski

Lyhtyjuhlat

Takaisin perjantai-iltaan, laskevan auringon alle, vihreään puutarhaan. Järjestimme kesän kunniaksi kekkerit Galleria Gjutarsilla, jossa siis olen myös itse duunissa. Kekkerit kantoivat nimeä "lyhtyjuhlat", ja jokainen vieras toi mukanaan lyhdyn pimenevää iltaa valaisemaan. Olimme pitäneet kutsun avoimena ja paikalle saapuikin 70 henkeä. Voi sitä onnea ja autuutta, kun sade ei yllättänyt ilonpitoa. 

"On taas aika pikkukekkereiden. Tällä kertaa pidot järjestetään Galleria Gjutarsilla ja sen puutarhassa, Vantaan Tikkurilassa. Tarkoitus on pukeutua kauniisti (jos tahtoo), tanssia lyhtyjen lomassa ja juoda punaviiniä. Musiikki soi ja on paras aika vuodesta."

Tahdoimme juhlista rennot, mutta juhlavat. Luonnolliset, mutta kuitenkin sellaiset, ettei mekko tunnu hienostelevalta. Heinäkuu on hiljenevää galleria-aikaa kantakaupungin ulkopuolella, ja minulla oli ollut aikaa askarrella juhlia varten työaikani lomassa. Keräilin ystäviltä ja tutuilta vanhoja kangastilkkuja, joista leikkasin kolmioita. Pienillä ja suurilla pyykkipojilla kolmiot sai helposti kiinnitettyä juuttinaruille, ja viirinarut valmistuivat. Etuovelle ompelin käsin myös "tervetuloa"-kirjainviirit vanhoista farkunlahkeista. Olihan niistäkin kangasriekaleista sitten lopulta hyötyä. Suurin osa tunnelmasta luotiin kuitenkin itse miljööllä: vihreä nurmi, haaleanmintun värinen galleria, vaaleanpunainen leikkimökki ja hassut lehmäkuvioiset tuolit. Ei tarvinnut ahertaa paljoakaan, että tämän paikan sai näyttämään idylliseltä.

Pukukoodi oli löyhä: tule niin hienoissa vaatteissa kuin huvittaa. Päätin laittaa pitkästä aikaa pallokuvioisen mekkoni, joka levenee vyötäröltä alaspäin. Ostin mekon muutama vuosi sitten Valtterin kirpputorilta ystävieni fiftari-häitä varten. Nyt lisäsin vain kirkasta oranssia huulipunaa huuliini ja suoristin hiusteni epämääräiset luonnonlaineet. Jalkaani sujautin ystäväni ja rakkaan kälyni Heidin vanhat remmikengät pienillä koroilla (mutta niin kuin arvata saattaa, suurin osa juhlista meni avojaloin).

Ruokapuoli hoidettiin nyyttärein. Taas kerran jäin pohtimaan, kuinka mainio toimintatapa se onkaan. Pöytä notkui herkkuja: mansikoita, kirsikoita, kermavaahtoa, kakkuja, muffinsseja, karjalanpiirakoita, karkkeja, suklaata, pähkinöitä ja olipa pöydässä myös komeana 3-kiloinen joulukinkku. Itse olimme hankkineet pöytään juusto- ja suklaakakkuja, mehua ja kahvia, mutta muu ruokapuoli hoitui hyvin vieraiden johdosta. Tästä saa olla kiitollinen, budjettimme tuskin riittäisi kokonaisvaltaiseen houstaukseen.

Ohjelmaa sai vapaasti järjestää ja lava oli avoin. Juhlien aikana nautittiinkin galleriassa oletuksena olleen näyttelyn lisäksi myös lauluista, runonlausunnasta ja eräästä uniikista performanssista. Ja mikä olisi ihanampaa/kamalampaa kuin yhteislaulut! Illan hämärtyessä pöytiä siirrettiin sivuun ja osa porukasta nähtiin ottavan jopa valssin askelia. Se on sitä romantiikan römpömpömppöö.

Illan kruununa juhlaväki ahtautui sisään, ja jouluvalojen hohteessa ja ihmismassan edessä esiintyi Heidimarianne. Siinä vasta mahtava pändi. Tuijotin keikkaa ja pohdin, kuinka joku osaa tehdä sellaista musiikkia ja kuinka joku osaa liikuttaa käsiään niin täydellisesti kuin Heidi. Suosittelen kaikkia saapumaan Korjaamolle 5.9.2012, siellä soittaa juurikin tämä kyseinen orkesteri. So, see you there!

 

Keikan jälkeen loikomista vilteillä lyhtyjen loistaessa, epämääräisiä elämää suurempia keskusteluja ja viimeisiä tanssiaskeleita. Kello lähestyi kolmea kuin jätimme juhlapaikan. 

Tämä taisi olla kesän paras päivä.

Henriikka

Kuvat (muutamaa lukuunottamatta): Tuomas Merilahti